Voi rakkaat lukijani, ja muutkin blogiani seuraavat jyväjemmarini, te ette ikinä arvaa kenellä on tänään 12.5, äitienpäivänä synttärit!? Jääköön äitienpäivä kakkoseksi, koska kyseinen (täydelliset) kaviot omistava eläin on kaunein, uljain ja upein. Kuka arvaa? Okein, se olen minä, koko maailmaa rakastava Omppu!!
Koska blogi on elänyt hiljaiseloa bloggerin ja Lauran välisistä riidoista johtuen, täytyykin kertoa mitä me ollaan tehty viimeaikoina.
Olen elänyt kuin elopellossa, tiennyt kaiken ja kun Lauran äiti on yrittänyt ratsastaa nivelillä, olen nauranut ja katsonut yläkautta silmiin. Lauran kanssa olen viskonut päätäni ja yrittänyt viedä. Ilman raippaa en taivu ja nostele koipiani, koska se on yliarvostettua, mutta jos otetaan raippa tai kannukset, olen kuskannut jokaista kohti auringonlaskua. Sujunut on siis mielestäni erittäin hyvin! Laura ei ole ollut samaa mieltä, mutta hei, se on kaksijalkainen ja luulee olevansa aina oikeassa.
Tarhassa olen juossut iloisesti karkuun, joten kaksijalkaiset pitivät kriisipalaverin.
Kriisipalaverin jälkeen, eli eilen toteutettiin suunnitelma "kuinka kesyttää ADHD-omena". Tarhassa näytin Lauralle takajalkoja, tosin kaukana tarhan nurkassa, jottei ketään sattuisi. Laukkasin karkuun nauraen onnettomalle kaksijalkaiselle, joka seisoi surkeana keskellä tarhaa. Kun sitten hiljentelin vauhtia, Laura ei enää halunnutkaan että rauhotun. Hän pakotti minut laukkaamaan, ja siinä sitten aikamme keskusteltua päätin olla yhteistyökykyinen, joten varovasti kävelin Lauran luo ilmeellä: "Ollaanko jo kavereita?"
Olemme käyneet keskustelun monta kertaa ennenkin, joten olen harmistunut sen tehokkuudesta yhteistyökykyyni. Mutta kai sitä pitää antaa ihmisten luulla, että he päättävät asioista... Asiahan ei oikeasti niin ole!
Koska puuskutin kaiken sen jälkeen, Laura kävelytti pari kertaa tarhalenkin ympäri, ennenkuin asetuin puomille vesiämpärin välittömään läheisyyteen, auringon lämpöön, johon nukahdin kun minua harjailtiin ja rapsuteltiin. Laura kuitenkin laittoi olympiat suuhuni, mitä harvemmin nykyää tapahtuu, mutta aavistelin jotain kivaa, koska innostuessani käyn hieman edestä hitaaksi, tai erittäin hitaaksi. En koskaan vie ratsastajaa aivan totaalisesti, mutta jarrutusmatka on pitkä, ja kokoan laukkaakin vaikka kuinka ja pieneksi, kunhan saan laukata. Epäilyksiäni vahvisti yleispenkki, jolla Laura ei myöskään usein ratsasta. Kentällä aloitimme pysähdyksillä, ja olin kuuliainen ja kevyt kädelle. Verkkasimme kentällä rennosti, kunnes siirryimme maneesiin, jossa minulle laitettiin kolme puomia. Innostuin kovasti jo ne nähdessäni, ja vaikka Lauran mukaan ensimmäiseen väliin tuli ottaa kaksi hieman kootumpaa laukka-askelta, ja viimeiseen yksi hieman pidempi, minä tapojeni mukaan halusin mennä niin kovaa kuin pienistä (kengän numeroni on muutes 4) kavioistani pääsin! Laura ei päästänyt minua vieläkään helpolla, mutta meillä sujui tosi mukavasti, kun tajusin että ai, mun pitää kuunnella. Laura oli tosi ylpeä, ja ravailimme mukavaa ravia lopuksi. Lopuksi kiersimme tarhalenkin, jonne oli ilmestynyt viikko sitten kiviä polulle, ja ne olivat yhtäkkiä murisemassa ja syömässä minua. Onneksi loikkasin sattumalta vihreälle, joten pelastuin ja sain napattua voikukanlehtiä sapuskaksi. Laura ei ilahtunut, koska roikkui kyljessäni.
Puomilla leikin vesiämpärin kanssa, kaadoin sen muutaman kerran, kun Laura pyyhki sienellä. Lopuksi pääsin takaisin tarhaan syömään heinän jämiä, joita oli hieman jäänyt!
Kuulemisiin, hirnuihin ja hörähdyksiin
Omppunne
